Ilmasto- ja ympäristöpolitiikasta on tullut keskeinen ja ehkä puhutuin EU:n politiikan osa-alue työnsä päättäneen Euroopan parlamentin ja komission kaudella. On mainittava, että tällä hetkellä n. 3o prosenttia EU:n koko rahankäytöstä liittyy ilmastonmuutoksen torjuntaan. Suomi on kansallisesti sitoutunut EU:n tiukimpiin ilmastotavoitteisiin.

EU:n kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta huolimatta globaalit CO2 päästöt kasvavat edelleen. EU:n osuus kokonaispäästöistä on n. 8 prosenttia eli varsin marginaalinen.

Välillä olen ajatellut olevani ajatusteni kanssa varsin yksin kun en suostu näkemään kehityskulkua vain positiivisessa valossa. Olen pohtinut näin massiivisen energiamurroksen toteuttamisen riskejä näinkin epävarmassa geopoliittisessa tilanteessa kuin nyt. Jos viimekertaiset EU vaalit olivat ilmastovaalit, povaan tulevan parlamentin ja komission ottavan tolkullisempaa linjaa ilmastopolitiikkaan.

Ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa katseen on oltava tavoitteissa ja päämäärissä. Keinojen suhteen EU:n pitää jättää liikkumavaraa jo siksikin, että teknologia kehittyy hyvin nopeasti.

On pidettävä huolta, että EU:n kilpailukyky ei heikkene muiden maanosien rinnalla tässä ilmastopolitikan kilpajuoksussa.

Green Dealia eli EU:n vihreän kasvun ohjelmaa on joidenkin tahoilta hehkutettu. Onneksi kriittisiäkin ääniä on kuulunut! ”Tasapaino katosi, kun yksi alue (ilmasto) dominoi 90-prosenttisesti politiikan tekoa. Eurooppa hukkasi viisi vuotta sisämarkkinoiden ja kilpailukyvyn kehittämisessä.”, totesi väistyvä europarlamentaarikko Petri Sarvamaa.

Sääli, että vasta väistyvä meppi uskaltaa nostaa kissan pöydälle. Kriittiset ja tolkulliset äänet ovat viime vuosina olleet paitsiossa. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka Green Deadlissa on potentiaalia yrityksille, sen maksumieheksi joutuvat tavalliset kansalaiset. Tässä poliittisessa hiilineutraalisuustavoitteessa Suomen kustannukset olisivat 25 miljardia vuodessa. Siis lähes saman verran kuin kaikki sosiaali- ja terveysmenot yhteensä.

Ajattelen, että ns. puhtaiden energiamuotojen investointien on tapahduttava markkinaehtoisesti.

Suomen on puolustettava EU:ssa mm. bioenergian järkevää käyttöä sekä biotalouden kehittämistä. Turve tulisi luokitella uusiutuvaksi esimerkiksi edes vuotuisen kasvun osalta.

Euroopan on vahvistettava energiaomavaraisuutta ja huoltovarmuutta, mutta mitään energianlähdettä tai esim. liikenteen voimanlähdettä ei ole järkeä kategorisesti kieltää.

Lisäksi on myös rehellisesti kysyttävä onko fossiilisista polttoaineista edes realistista päästä kokonaan eroon ilman sen seurauksena tulevia merkittäviä vaikutuksia jokaisen ihmisen peruselämään? Toisaalta ne ovat ehtyvä luonnonvara ja pitkälti tuontitavaraa. Ilmastotavoitteita ei voi jättää pelkän maankäyttösektorin nielujen varaan (esim. metsät) sillä nieluihin ja niiden laskentatapaan liittyy suurta epävarmuutta. On aiheellista kysyä, kumpi on Suomelle ja Euroopalle suurempi uhka, ilmastonmuutos vai nykyinen ilmastopolitiikka?

On nostettava suurempaan keskusteluun myös hiilivuoto enemmän saastuttaviin maihin EU:n kustannuksella sekä Kiina -riippuvuus, jota ns. vihreä siirtymä pahentaa entisestään. Huoltovarmuuden näkökulmasta omaa tuotantoa on tehostettava Euroopassa. Tavoite ja päämäärä Kiina -riippuvuudesta ovat oikeat.

On kuitenkin samalla muistutettava, että nykyinen kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ja ns. vihreä siirtymä on omiaan lisäämään riippuvuuksiamme Kiinasta.

Ilmastopolitiikassa on otettava huomioon mm. energia- ja materiaaliset realiteetit. Esimerkiksi nopea siirtyminen sähköautoihin ja uusiutuvaan energiaan (aurinkopaneelit) lisäävät EU-maiden Kiina -riippuvuutta, koska niihin on panostettu vahvasti koko tuotantoketjun osalta. Realismia on sanoa, että Euroopasta loppuvat metallit, materiaalit, suunnittelijat ja käytännön tekijät.

Sosiaalisesti vahvat, taloudellisesti vakaat ja luottamuksen varaan rakentuvat yhteiskunnat selviävät myös paremmin muuttuvassa ilmastossa. Sen sijaan, että syydämme järjettömiä määriä rahaa ilmastonmuutoksen torjumiseen (jota tuskin voimme torjua aiheuttamatta massiivista nälänhätää, köyhyyttä ja muuta inhimillistä kärsimystä) olisi meidän investoitava siihen, kuinka voimme sopeutua ilmastonmuutokseen.